Opettajan tulevaisuus

"MUUTETAAN SYSTEEMI NIIN MUUTTUVAT TOIMINTATAVATKIN"

Otavan Opistossa järjestetyn Live-Delfoista löytyi neljä eri suunnilta tulevaa haastetta tulevaisuuden opettajalle. Ensimmäinen haaste koskee kykyä ja halua sietää ja etsiä muutosta. Tätä haastetta kutsumme artikkelissa dekonstruktiiviseksi haasteeksi. Seuraavassa kirjoituksessa esitellään pääpiirteittäin dekonstruktiivisen haasteen ominaispiirteet.
 

Kolmannessa luvussa esitellään dekonstruktiivisen oppimishankkeen suhdetta oppimissuunnitelmaan. Panelistin vastauksista esiin nousee ilmiöpohjainen opetussuunnitelma, jossa oppiainerajojen sijaan rakennetaan omaa suhdetta ja tilaa maailmassa koulun ulkopuolella.

Neljännessä luvussa pohditaan opettajan muutosta. Tulevaisuuden opettaja muuttuu, kun hänen toimintaympäristönsä muuttuu tai sitä muutetaan. Panelistit haluavat nostaa katseen oppiaineista ja pikku asioista olennaiseen. He kuvaavat tulevaisuuden opettajan kokeilevaksi ja tutkivaksi muutosagentiksi, jolla on sisäinen halu etsiä ja rakentaa uutta sekä kyky sietää keskeneräisyyttä ja epävarmuutta.

Päivikki Telenius kysyy tarvitaanko nykymuotoista opettajuutta ollenkaan? Yrjö Myllylä perää "tulevaisuuskorttia", jossa opettajan työ sidotaan siihen, miten hän onnistuu vuosien tähtäimellä jalostamaan lasten ja nuorten monenlaisia lahjakkuuksia. Dekonstruktion kohteena ovat siis opettaja-instituution ohella koko koulu - josta Ivan Illich pampfletoi jo vuosikymmeniä sitten - ja opetussuunnitelmat, joiden uudelleenmuotoilua Myllylä vaatii.

Viidennessä luvussa pohditaan joustavaa oppimisympäristöä ja panelistien näkemyseroja sen toteutumisessa. Lopuksi vedetään langat vielä kerran yhteen ja pohditaan hetki

1. Kouluton yhteiskunta

Dekonstruktiivisen opettajahaasteen lähtökohdaksi panelistit nimeävät modernin teollisen aikakauden koulu, jonka organisoituminen perustuu ideaaliin homogeenisistä oppijaryhmistä ja ainejakoisesta opetussuunnitelmasta. Paneelin dekonstruktiivisesta siivestä tulevaisuudessa opettajan ammatti on hakeutunut kohti modernia asiantuntijuutta, jossa opettaminen on "se juttu", ei kasvattaminen.

"Toivottavasti kukaan ei opettaja ei ole enää arvostelija vaan arvioija", toteaa panelisti Aila Paaso.

Dekonstruktiivista opettajahaastetta voi verrata Ivan Illichin teoriaan kouluttomasta yhteiskunnasta. Illichläisittäin ymmärrettynä mikä tahansa professio näyttäytyy pyrkimyksenä privilegioida ja rajata opettamisen tehtävä ammattilaisille. Professioiden rajautuminen on ongelmallista, siksi että tiukka ammatillinen ymmärrys vaientaa yksilöiden oman äänen. Koulussa tämä tarkoittaa sitä, että oppiminen ja tutkintovaatimukset sekoittuvat siten, että jälkimmäinen saa ensimmäisen merkityksen. Samalla myös oppilaat menettävät kyvyn sanoa jotain uutta ja omaa. Ivan Illichin ehdotti tilanteen parantamiseksi kolmen kohdan ohjelmaa. Ensinäkin tilanne parantuisi turvaamalla kaikille oppimishaluisille pääsy oppimisresursseihin missä tahansa elämänvaiheessaan.

Opettajan rooli ei voi enää olla yhteen traditioon liittyvä vaan sen pitää olla useaan traditioon liittyvä, toteaa panelisti Aila Paaso.

Toiseksi Ivan Illichistä tilannetta parantuisi mahdollistamalla suora osaamisen jakaminen niille, jotka haluavat oppia. Paneelissa tämä näyttäytyy kritiikkinä koulun ja oppilaiden kohtaamattomuudesta. Ivan Illich halusi poistaa kaikki opettajat. Alla lainattu nimettömäksi jäävä panelisti päinvastoin vaatii lisää opettajia. Tarkoitus on kuitenkin sama, koulun käytännöt ja opettajan ammatillinen identiteetti estävät pahimmillaan oppimisen ja aidon kohtaamisen.

"Tänä päivänä opettaja on valitettavasti monen lapsen ainoa todellinen kohtaaja ja kuuntelija. Uraa tekevät vanhemmat eivät ehdi keskittyä kuin itseensä. Suurissa opetusryhmissä opettajan aika ei riitä jokaisen lapsen kohtaamiseen tällä tasolla eli opetusryhmien kokoa on pienennettävä. Ratkaisut rajataan profession sisälle."

Opettajien lisäämiseen ja koululaitoksen purkamiseen suhtauduttiin paneelissa myös kriittisesti. Kriitikot kiinnittivät huomiota koulun ja yhteiskunnan todellisuuteen. He puhuivat resursseista ja rahasta.

"Yrjö Myllylän ajatus on houkutteleva, mutta vaatisi oman opettajan 4-5 oppilasta kohden, mistä taloudelliset resurssit saadaan kun koulupuolelta karsitaan menoja muutenkin koko ajan? Arviointi muotoutuisi hyvin subjektiiviseksi sekä oppilaan että opettajan kohdalla. Jo nyt sanallinen arviointi on todettu ongelmalliseksi siirryttäessä numeroarviointiin, joka on edellytys toisen asteen opintoihin siirryttäessä. Ihmettelen opettajaa arvioinnin kohteena, siirryttäisiinkö tulospalkkaukseen? Oppilasmateriaali on niin heterogeenistä, että miten sitä tuloksellisuutta mitattaisiin? Lapsi tarvitsee sekä kasvattajan että opettajan, näitä on vaikea totaalisesti erottaa toisistaan eikä mielestäni tarvitsekaan. Näkisin kuitenkin kasvatusvastuun vanhemmilla ja oppimis/opettamistehtävän koululla. Kouluikäiset lapset eivät kykene itsenäiseen työskentelyyn kautta oppimiseen, aikuisen läsnäoloa ja ohjausta tarvitaan."

Kolmanneksi Ivan Illichistä on luotava osallistumismahdollisuus ihmisille, jotka haluavat julkisesti argumentoida jonkin asian puolesta tai jotakin vastaan. Tuija Kirveskari-Tähtinen pyrki samaan vaatimalla opettajalta omaa ajattelua.

”Kun suostuu ja antautuu harjoittamaan omaa ajatteluaan, pehmentyy.”

Kirveskarista se, että opettaja harrastaa omaa ajattelua, auttaa häntä yhtäältä kohtaamaan erilaisia oppijoita ja toisaalta se auttaa myös oppijoita löytämään oman ajattelutapansa, joka ei siis välttämättä ole sama kuin opettajan ajattelu.

2. Koulun purkaminen

Dekonstruktiiviset haastajat pyrkivät nimensä mukaisesti purkamiseen. Heistä koulun ja koulutuksen uudistuminen on mahdollista vasta sitten, kun koulun ja koulutukset rakenteet on muutettu niin perusteellisesti, että muutos vaikuttaa sekä opettajien että oppilaiden toimintaan ja ajatteluun. Syvällinen muutos voi käynnistyä opettajan ammatin muutoksesta tai siitä suunnitelmasta, jolla formaalista oppimista lähdetään tuottamaan.

"Kulttuuria kantavien taitojen opetteleluako tulevaisuudessakin tarvitaan? Entä luovuus, uudet merkitykset nousevissa ja taittuvissa sukupolvissa?" kysyy nimettömäksi jäävä panelisti.

Nykyisen koulu dekonstruktiiviset panelistit näkevät jähmeänä ja hierarkkisena. 

Kipein kritiikki kohdistuu Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden kautta kouluun instituutiona.

”Näinhän me ollaan opittua ja opeteltu, että konstruktiivinen prosessi on yksilöllinen. Ja nyt mua pelottaakin, että se tarkoittaa, että se tarkoittaa sitä, ettei meidän tarvitse olla vuorovaikutuksessa. --Tässä ajassa viisaan opettajan vastavirta olisi sitä, että lähtee ponnistelemaan osa-alueelle, jossa ei etsitä yksilön etua vaan yhteisön rakkautta ja jaksamista”, panelisti Tuija Kirveskari toteaa.

Dekonstruktiiviset panelistit kysyvätkin vallitseeko meillä modernin koulun demagogia ja postmodernin koulun käytäntö? Ajankohtaisen kakkosen kasvatusillassa (18.11.2008) herätettiin kysymys siitä, ovatko hukassa nuoret vai vanhemmat? Paneelin dekonstruktiivisen oppimishaasteen kannattajat vastaavat, että opettajalla. He kiinnittävät huomiota siihen, että vaikka koulun tavoitteena on valistuksen aikainen unelma eheästä ja vapaasta kansalaisesta, joka muodostaa kantojaan tietoon, ymmärrykseen ja etiikkaan perustaen itsenäisesti mutta muiden mielipiteitä kuunnellen, nykyopettajilta ei vaadita itsenäisyyttä.  Panelistin dekonstruktivistit penäävätkin opettajilta omaa tahtoa ja ajattelua.

”Opettajan pitäisi palata aina omaan tieto-käsitykseensä, käsitys oppimisesta on keskeistä, kenen teko on oppiminen, miten eri tavalla opitaan?”

Joistakin panelisteista kyseenalaistamisen ja dekonstruktion pitäisi koskea oman ajattelun lisäksi myös toimintatapoja ja oppimissisältöjä.  Alla olevassa kommentissa kyseenalaistetaan myös oppiainerajat ja sisällöt.

"Opettajan ja oppilaan yhdeksi mittariksi kyseenalaistamisen kyky, ja erityisesti oman ajattelun ja toimintatapojen kyseenalaistaminen. Tulisi eriyttää toisistaan normiajattelun opetus ja normien kyseenalaistamiseen tähtäävät jaksot. Molempia tulisi mitata ja molemmat tulisi sisällyttää jokaisen opettajan ja oppiaineen sisältöön."

Dekonstruktiivinen oppimishaaste siis lähtee koulun ja sen sääntöjen purkamisesta. Purkamisen tavoitteena on yhtäältä yksilöllisen ajattelun tavoittelu ja toisaalta kuten Tuija Kirveskari-Tähtinen vastauksissaan toi vahvasti esille uudenlaisen, moniäänisen yhteisöllisyyden hakeminen. Seuraavassa luvussa keskitytään tarkemmin dekonstruktiivisen oppimishaasteen opetussuunnitelmille ja oppiainerajoille kohdistamaan kritiikkiin.

3. Opetussuunnitelma ja oppimisympäristöt uusiksi

Dekonstruktiivinen oppimishaaste haastaa panelistien mielestä koulun lisäksi myös opetussuunnitelmat.

"Ihminen antaa parastaan, jos voi toteuttaa taipumuksiaan, toteuttaa omaa kyvykkyyttään toisten hyväksi: Mitä tarkoittaisi käytännössä se, että luovuttaisiin perinteisestä opetussuunnitelma-ajattelusta kokonaan ja rakennettaisiin ohjelmat siten, että niissä pyritään tunnistamaan oppilaiden todellinen lahjakkuus ja tukemaan sitä? Arvioinnin kohteeksi tässä käytännössä tulisivat opettajat, siinä, että kuinka hyvin he ovat kyenneet tukemaan oppilaan luontaista lahjakkuutta, joka joskus ehkä poikkeaa voimakkaastikin opetussuunnitelman tavoitteista, toisin kuin nyt jossa arvioidaan oppilaan kykyä täyttää osin ylhäältä annettua opetussuunnitelmaa”, ehdottaa Yrjö Myllylä.

Myllylän ajatus opetussuunnitelmien dekonstruktiosta sai tukea myös jälkipaneelilta. 

"Illichin ajatuksia! Hänen ratkaisunsa ovat kehittelykelpoisia edelleen. Muodostetaan opetus- ja oppijaverkostoja, avataan resursseja kaikkien käyttöön ja tilaisuuksia, joissa osaajat voivat suoraan siirtää osaamistaan nuorelle sukupolvelle ja miksei vanhemmillekin", anonyymi panelisti totesi.

Suunnitelmauudistuksille avautuu lisää mahdollisuuksia, jos siirrytään koulua ja luokkahuonetta laajempaan oppimisympäristöajatteluun. Parissakin kommentissa vaihtoehdoksi esitettiin ns. ilmiöpohjaista opetussuunnitelmaa. Ilmiöpohjaisessa opetussuunnitelmassa oppimisen lähtökohtana ovat kokonaisvaltaiset, todellisen maailman ilmiöt, eivät oppiaineet ja niiden rajat. (ks. http://ilmiopohjaisuus.wikispaces.com/Ilmi%C3%B6pohjaisuus) Seuraavassa lainauksessa on myös kyse eräänlaisesta ilmiöpohjaisuudesta, oppiaineiden sijaan ehdotetaan nelijakoa fyysiseen, psyykkiseen, sosiaaliseen ja pedagogiseen.

”Oppimisympäristö tulisi käsittää laajasti esim. fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja pedagoginen ympäristö. Näkökulmien nykytila-analyysin pohjalta voisi lähteä miettimään toimintaa ja eri näkökulmista nousevia kehittämiskohteita. Fyysisessä näkulmassa toimintaympäristöjä mahdollisuuksineen, psyykkisessä näkulmassa erilaisuuden hyväksymiseen, kouluviihtyvyyteen ja hyvinvointiin liittyviä asioista, sosiaalisessa näkökulmassa yhteistyö ja vuorovaikutusverkostojen toimintaa ja rooleja ja pedagogisessa näkulmassa oppijakeskeisiä opetusmenetelmiä, joustavuutta jne."

Opettajalta suunnitelmauudistus vaatii kykyä haltioitua maailmasta, joka on hänen ympärillään. Paradoksaalisesti haltioituminen edellyttää vanhasta, kuten perinteisistä opetussuunnitelmista irti päästämisistä.

”Aito haltioitumisen kyky vaatii kykyä päästää irti”, Anita Rubin toteaakin.

Dekonstruktiivinen oppimishaaste koskee siis koulun lisäksi opetussuunnitelmia. Panelistit kritisoivat nykykoulun oppiainerajoja. Useammissa vastauksissa nousi esiin ilmiöpohjainen opetussuunnitelma tai oppiminen, jossa oppiainerajat liudentuvat ilmiöihin. Opettajalta ilmiöpohjaisuus vaatii kykyä katsoa maailmaa oppiaineen sijaan, kykyä haltioitua aivan kuten Anita Rubin toteaa.

4. Opettaja ja asenne uusiksi

Koulun ja opetussuunnitelman lisäksi paneelin dekonstruktiiviset opetushaastajat uusintaisivat opettajan asenteita. Panelistien vastauksissa korostuu se, että tulevaisuuden opettaja uskaltaa ja erehtyy.

Kaisa Lindström puhuu pedagogisesta rakkaudesta, jossa opettaja rakastaa oppilasta.  Pedagogisesta rakkaudesta puhuu myös Aila Paaso todetessaan, että

”opettajatyypin pitäisi muuttua kurinpitäjästä kohtaajaksi ja kuuntelijaksi.”

Anita Rubinista opettajan pitäisi hyväksyä se, että hän voi olla myös vaarassa.

Kyky hyväksyä se, että voi olla myös vaarassa. Ajattelen valta ja auktoriteetti kysymyksenä siitä pelosta, että oma auktoriteetti järkkyy.

Dekonstruktiivisessa haasteessa kritiikin kärki koskikin opettajan valta-asemaan ja auktoriteettiin liittyviä kysymyksiä. Paneelista tulevaisuuden opettajalla täytyy olla uskallusta paitsi oppia uutta myös sitä ennen oppia pois vanhasta ja jo turhaksi käyneestä.

Kyllä tulevaisuuden opettajalla pitää olla uskallus ja halu oppia uutta ja oppia pois vanhasta, Anita Rubin toteaa.

Yhtäältä auktoriteettia käyttävää opettajaa pidettiin siis vaarallisena. Toisaalta, kuten aikaisemmissa luvuissa kävi ilmi, moderni koululaitos koettiin auktoriteettia ja valtaa korostavana instituutiona.

Dekonstruktiivista oppimishaastetta korostavat panelistit korostivatkin sitä, ettei lineaarilogiikka riitä koulun uudistamiseen.

"Pitää kehittää kolmiulotteinen peilin pohja - lineäärisen lisäksi, viereen ei ehkä tilalle", totesi Tuija Kirveskari-Tähtinen.

Dekonstruktiivisessa oppimishankkeessa pyrkii siis purkamaan koulun lisäksi opettajuuden.. Päivikki Telenius meni jopa niin pitkälle, että lähti etsimään tulevaisuuden opettajia koulun ulkopuolelta.

"Hyviä opettajia on paljon enemmän koululaitoksen ulko- kuin sisäpuolella. Kasvattajan osa on syytä erottaa opettamisesta, ainakin alle murrosikäisenä lapset tarvitsevat lähiaikuisen myös oppimisympäristössään, turvallisen ja tutun, joka kulkee mukana koko koulupäivän ehkä n. 10 oppilaan ryhmän kanssa."

Muutoksen panelistit näkivät mahdollisena ja heidän suhteensa tulevaisuuteen oli positiivinen. Seuraavassa lainauksessa nimetön panelisti pohtii tulevaisuuden opettajaa. Hän on sitä mieltä, että tulevaisuudessa opettajan rooli vähenee ja vaikka vanha opettajatyyppi ei kokonaan häviäisikään, se saa rinnalleen muita opettajatyyppejä.

"Uskon että opettajan uudet roolit (suunnittelija, dramaturgi, ohjaaja, tutor, valmentaja, verkoston kutoja ym.) vahvistuvat sitä mukaa, kun vanhan opettajan tarve vähenee ... sellaiset vaihtoehdot lisääntyvät, jotka sopivat erilaisiin oppijaprofiileihin ja elämäntilanteisiin. Vanha ei häviä, mutta väistyy vähitellen kehityksen etunäyttämöltä. Kansalaisopettajuudelle tulee lisää tilaa ja tilausta. Autenttisen toiminnan yhteydessä se on ylivertaista."

Vanhan opettajan rinnalle syntyneitä opettajatyyppejä yhdistää se, että he esittävät kysymyksiä mieluummin kuin antavat vastauksia. Seuraavassa lainauksessa nimetön panelisti pohtii tulevaisuuden opettajuutta.

"ei ole oikeita vastauksia, vaan vastaukset syntyvät koko ajan uudestaan yhdessä ymmärtämällä syvemmin ja laajemmin".

Uuden opettajuuden korostajatkaan eivät kuitenkaan olleet täysin valmiita luopumaan vanhasta opettajasta, ainakaan kokonaan. Esimerkiksi Kaisa Lindström erotteli opettajuudesta ydinominaisuudet ja pinnan. Hän vertasi ydintä vanhojen uskontojen opettajiin ja heidän rakkauteensa. Lindströmistä pinnan täytyy muuttua, mutta rakkauden säilyä.

Kun ajattelee näitä kesto-ominaisuuksia, niin tapahtuu jotain pitoisuuksien muutoksia, mutta tämä ydin pysyy. Esimerkiksi uskontojen hyvät opettajat tuoneet selvästi esille näitä näkökulmia, esimerkiksi tuo pedagogisen rakkauden näkökulma on yksi sellainen.

Panelistit nostivatkin esiin sen, että opettajan tulevaisuuden kompassi voi olla myös menneisyys. Seuraavassa anonyymissä vastauksessa haikaillaan kasvattaja-ohjaajaa ja maalaisjärkeä.

"Suuntana kasvattaja-ohjaaja. Maalaisjärki loputtoman terminologian sijaan. Fraasit ovat ainoastaan hallinnon omaa tarvemääritystä varten. Opettajuus menee kohti teoriakeskeisyyttä, oppimisen kohteet jäävät oman onnensa nojaan: kasvavat kuin luonto kasvattaa."

Dekonstruktiivinen oppimishaaste purkaa opettajuuden ytimeen ja pintaan. Opettajan tehtävä on rakastaa ja ymmärtää. Tämä on opettajan ydin. Pintataso näyttäytyy panelisteille jonkinlaisena vallan ja ristiinjuoksevien motiivien kenttänä. Jotta tulevaisuuden opettaja voisi kasvaa todelliseksi opettajaksi, hänen täytyy kulkiessaan tällä kentällä kuunnella itseään ja omia motiivejaan ja olla niille rehellinen.

5. Kohti joustavaa ja moniäänistä oppimisympäristöä

Koulun, opetussuunnitelman ja opettajan dekonstruktiosta nousee uusi moniääninen ja joustava oppimisympäristö. Paneelissa puhutaan joustavasta oppimistyylistä, jota ohjaa oppimissuunnitelman sijaan oppilaan halu.

"joustava oppimistyylin mukainen ryhmittely, jota ohjaa opiskelijan oma oppimisuunnitelma (karsittu tai laajennettu versio nykyisen kaltaisesta) ja tulevaisuusorientaatio. Opettaja on ohjaaja, joka auttaa opiskelijaa suuntaamaan oppimistaan ja voimaannuttamaan osaamistaan. Opettaja-ohjaaja kulkee rinnalla koko kouluajan. Opettajatiimit keskustelevat myös yhdessä yhteisöllisistä tavoitteista."

Opetussuunnitelman muuttuminen oppimissuunnitelmaksi vaikuttaa myös kouluun ja sen tavoitteisiin. Joiden panelistien vastauksissa koulu muuttuu oppimisen järjestelmäksi, joka rakentuu tavoitteiden, jaettujen resurssien ja erilaisten luovien ja tutkivien mahdollistamisten kautta.

Siitä onko uuden koulun eliminoitava opettajaa, dekonstruktit olivat eri mieltä. Joissakin vastauksissa korostuu se, ettei kompleksisessa maailmassa illichlainen arkikasvattajuus tule yksinään riittämään.

"on tärkeää, että opettajuutta voidaan oppia ja opettaa. Arkikasvattajaa tietysti tarvitaan. Maailmasta on kuitenkin tullut jo nyt niin kompleksinen ja tämä kompleksisuus yhä vain lisääntyy, että tarvitaan erityistä osaamista siihen, että ihminen pystyy auttamaan toista tässä kompleksisuuden meressä luovimisessa. Samalla, tietoyhteiskunnasta ja sen tuomista vempaimista ja elämänhelpottajista huolimatta, lapsen ja nuoren on edelleen opittava ne tietyt, vanhanaikaiset perustaidot, joiden opettaminen vaatii erityisosaamista. On ehkä jopa niin, että perustietojen ja -taitojen määrä kasvaa -- globaalin tietoyhteiskunnan perussivistyksen hankkimiseen ei enää riitä pelkästään samat asiat kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten. Kaiken tämän jättäminen systemaattisen opetuksen ulkopuolelle arkikasvattajan tehtäväksi asettaa liian suuren taakan harjaantumattomille hartioille. Siis erityisesti tehtäväänsä harjaantuneita ja voimaannutettuja osaajaopettajia tarvitaan kyllä edelleen, viisaiden, lämminsydämisten ja valistuneiden kasvattajien lisäksi."

Toisissa vastauksissa maailman kompleksisuudella taas perusteltiin opettajan häviämistä. Esimerkiksi nimimerkki Oraakkeli ja Päivikki Telenius olivat valmiita heittämään perinteisen opettajan kokonaan ulos koulusta.

"Osaamiset ja tietämiset voi jakaa ilman opettajiakin niillä keinoilla ja välineillä, joiden takia on alettu puhua "tietoyhteiskunnasta". Sen sijaan kasvun, kehittämisen, suunnittelun, ohjauksen, kasvu- ja oppimisympäristöjen rakentamisessa, arvioinnissa, simulaatioissa jne. tarvitaan ammattiopettajia jatkossakin. Mutta yhä vähemmän yksinään tai kollegiaalisina, vaan oppijayhteisönä, joka taitavasti ja paneutuneesti kehittää toimintaansa ja ratkoo moninaisia oppimisen ja kasvun ongelmatilanteita", kirjoitti Oraakkeli.

"Hyviä opettajia on paljon enemmän koululaitoksen ulko- kuin sisäpuolella”, totesi Päivikki Telenius.

Yhteistä kummallekin painotukselle oli kuitenkin se, ettei vanhaan uskottu olevan paluuta. Esimerkiksi nimimerkki Oraakkeli uskoo:

"että professio moninaistuu, muuttuu oppivaisemmaksi ja madaltaa rajojaan kohdata muita opetusresursseja."

Käytännön synteesiratkaisuiksi ehdotetaan opetussuunnitelmien remonttia tai opettajaprofession perusteellista uudelleenarviointia. Samanlaista synteesiä hakee Juha VArto (2008) yrittäjyyden toiveita käsittelevässä artikkelissaan. Varrosta oppiainekilpailu on syönyt perustan koulutukselta.

6. Lopuksi

Dekonstruktiivinen oppimishaaste vaatii koulun, opetussuunnitelman, oppiainejakojen ja opettajan uudistamista. Dekonstruktiivisia vastauksia yhdisti se, että niissä korostettiin tuhoamisen muutosvoimaa. Entiset rakenteet pitää purkaa ennen kuin uusi voi syntyä.

Rakenteiden purkaminen ei kuitenkaan ole vain purkamista purkamisen ilosta vaan dekonstruktivisteilla on jo purkamistyössä takaraivossaan ajatus siitä, miltä uusi näyttää. Tämänkaltaisen dekonstruktiivisen oppimishaasteen voikin mieltää teesi-antiteesi-synteesi –ajatteluksi, jossa vanhan ja uuden kohtaamisesta syntyy synteesi. Varsinaisesta dekonstruktiosta ei siis ole kyse, koska koko ajan lähtökohtana on synteesin etsiminen. Tällainen ajattelu korostui mm. Oraakkelin, Aila Paason ja Päivikki Teleniuksen vastauksissa.

Sen sijaan esimerkiksi Tuija Kirveskari-Tähtisen ja Anita Rubinin vastauksissa korostettiin synteesin sijaan jatkuvaa liikettä. Näissä vastauksissa ei haluttu lyödä lukkoon tai antaa ominaisuuksia. Muutos sinänsä oli arvo, samoin liike. Tällaisen dekonstruktiivisen oppimishaasteen voisi kutsua nomadiseksi oppimishaasteeksi. Seuraavaksi käsitellään paneelissa noussutta hyvän opettajan eetosta.
 

© Hannu & Jenni Linturi 2008

Viitteet

Linturi, Hannu 2002. Dekonstruktiivinen pedagogiikka http://nexusdelfix.internetix.fi/fi/sisalto/materiaalit/4_artikkelit/4_koulu/3_haastajameemit/4_dekonstruktio

Linturi, Hannu 2007. Illichin ajatuksia http://edelfoi.ning.com/profiles/blogs/1571427:BlogPost:1323

Linturi, Jenni 2008. Moniääninen koulu http://www.metodix.com/fi/pajatus/headlines/0811moniaaninen

Linturi, Hannu 1998. Opettaja ja neljä iitä:intressi, informaatio, ideologia ja instituutio http://oraakkeli.blogspot.com/1998_01_11_archive.html

Varto, Juha 2008. Yrittäjyyden toiveita ja todellisuuksia. Aikuiskasvatus 3/2008 .

Muu aineisto

Ilmiöpohjaisuus http://ilmiopohjaisuus.wikispaces.com/Ilmi%C3%B6pohjaisuus

Opettajan tulevaisuuden Live-Delfoi on nähtävissä tallenteena http://otavanopisto.emea.acrobat.com/p86955283/

Opettajan tulevaisuuskeskustelut http://edelfoi.ning.com/forum ja http://edelfoi.ning.com/group/paja1011102008